perjantai 20. lokakuuta 2017

Kiitän ja nautin

Elämästä pitää nauttia täysillä sanotaan. Olla kiitollinen ja huomata pienetkin ilot. Arvostaa asioita elämässä ja jättää huolet huomiseen. Elämän nauttimiskehoituksia on jääkaappimagneettirunoudesta aina niihin facebook-päivityksiin asti, joissa on jollakin tapaa huomattu elämän rajallisuus ja sitten muistutellaan kaikkia taas jotenkin nauttimaan elämästään enemmän. Elä kaikki päivät niinkuin viimeistä päivää. Kahden pienen lapsen äitinä noita nauttimiskehoituksia on kuullut enemmän kuin usein, ne kun ovat "niin pienen hetken pieniä, nauti nyt".  Herää kyllä kysymys, että eikö niistä lapsista tarvitse nauttia täysillä kun he ovat saavuttaneet iän, jossa ei olla enää pieniä.

Ymmärrän täysin, että jokainen havahtuu elämän arvokkuuteen aina jollakin tapaa syvemmin, kun sen äärelle on joutunut pysähtymään. Ei tarvita kuin pari sairaalassa vietettyä yötä oman lapsen kanssa, niin itsekin mietti tulevansa yli-ihmiseksi ja arvostavansa ja rakastavansa näitä lapsia sellaisilla superrakkausvoimilla että kaikki jäävuoretkin sulaa. Mutta niinhän se ei mene, ihan normaalia rakkautta se minunkin rakkaus on, vaikka syvissä tunnehetkissä luulin tajuavani jotakin tosi syvästi, enemmän. 

En ole ihan varma osaanko nauttia täysin oikealla tavalla kaikesta tästä kaikesta. Huomaan arvioivani omaa nautintoasteikkoani esimerkiksi lasten kiljuessa kurkku suorana, minun suunnitellessa lähinnä pakoa. Toistaiseksi nautintoasteikko on kuitenkin heittämällä plussan puolella, että ehkä olen ihan kelpo nauttija. Kiitollisena olo on myös hieman haastavaa. Muistan joskus surreeni lapseni sairaala-asioihin liittyviä asioita, kun minua kehotettiin olemaan kiitollinen että hän on hengissä. Hämmennyksen vallassa totesin, että nämä tunteet eivät syö toisiaan pois. Olen suuresti kiitollinen lukemattomista asioita elämässäni ja sydämeni laulaa kepeitä säveliä usein, mutta kyllä siellä välillä muitakin säveliä soi, ihan räminärokkia täysillä. Kiitollisuuteen ja elämästä nauttimiseen saanee kuuluua myös säröjä, ne ehkä tekevät kuitenkin kokonaisuudesta täydemmän.

Nautinnollista syksyistä viikonloppua kera kiitosten ja nautinnon! Toivokaamme valoa.





maanantai 2. lokakuuta 2017

Asiat järjestykseen

Oleskelin lapseni kanssa hänen huoneessaan viikonloppuna. Päässäni pyöri joitakin keskusteluja, joita olin käynyt sosiaalisen median syövereissä ja ajatuksia sinkoili vähän joka suuntaan. Lapsi sai spontaanin idean vaihtaa hänen leikkikeittiönsä paikkaa. Suurilla kolmevuotiaan voimillaan hän jo kantoi keittiötään uuteen paikkaan, kun minä yritin selittää ettei sitä siihen voi laittaa, koska kaapin ovi ei aukea. Lapsi havainnollisti minulle miten sitä voi tarvittaessa siirtää, ratkaisu oli jo valmis. Päätin lähteä lapsen ideaan mukaan ja olimmekin pian raivanneet tilaa keittiölle, siirtämällä pulpetin ja kaikki lelukorit toiselle seinämälle. Siinä samassa tuli käytyä leluja läpi ja sijoiteltua niitä järkevämmin. Tyhjän nurkan ongelma, mitä olen pähkäillyt pitkään, ratkesi kuin itsestään ja tulipa tyhjiä hyllyjä leluillekin. Vieraat katselivat huonetta ja hämmästelivät miten tilavalta se nyt näyttää. Lapset keksivät tilassa uusia leikkejä ja minä hymäilin tyytyväisyyttä. 

Joskus myös elämässä on hyvä järjestää asioita hieman uudelleen. Se ei tarkoita, että pitää muuttaa kaikki, vähän vain asioiden paikkoja, suhteuttaa tärkeysjärjestystä, poistaa sellaisia asioita, jotka palvelevat ehkä joitakin muita paremmin kuin itseä ja antaa tyhjälle tilalle aikaa täyttyä. Toisinaan on hyvä tarttua toisen ehdotukseen, vaikka itse näkeekin sen heti ensi alkuun mahdottoman huonona ideana. Ehkä se toisen idea odottaakin vain sitä, että joku kannustaa jatkamaan ja viemään ideaa pidemmälle, lopputulos onkin kaikkia varsin ilahduttava. 



sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Ilta elämän kanssa

Eräänä toukokuun iltana menin ensimmäistä kertaa kuulemaan, kokemaan ja katsomaan mitä pitää sisällään Ilta Lauran kanssa. Tuon illan jälkeen oli mukavan kutkuttava fiilis, päätin että heti kun tuo ilta saapuisi seuraavan kerran kaupunkiin, olen varmasti paikalla. Niin kävi. Mukaani sain kolme ihastuttavaa ystävääni asettumaan aiheen äärellä, joka ei ole kovin pieni: Ainut elämä. 

Istuessani teatterin katsomossa, huomasin ajan katoavan, samalla koko oman elämän kelautuen mielessäni tuon parituntisen aikana. Keskustelun ja illan edetessä, huomasin joidenkin pienien solmujen päässäni aukeavan. Olin toukokuun illan jälkeen pohtinut pitäisikö minulla olla suurempia unelmia ja tavoitteita, ollakseni jotenkin enemmän elossa. Sain vastauksen, ei tarvitse olla. Jumalalla voi olla minulle paljon suurempia suunnitelmia kuin osaan itse koskaan edes suunnitella. Olen tyytyväinen päätökseeni jättää nämä suuret suunnitelmat osaavimpiin käsiin. 

Kaikella on aikansa, sanotaan. Kun illan yksi vieraista, Juha Tapio, lauloi illan päätteeksi Lahden Gospel-kuoron kanssa Meillä on aikaa, silmistä alkoi valua vettä, vaikka kuinka yritin ettei tarvitsisi kaivaa nenäliinaa laukusta (jotka otin mukaan selitellen itselleni, että nuha voi alkaa koska vain). Kotona selitin erittäin sekavan epäjohdonmukaisesti miehelleni keskiyön aikaan kaikkea illasta ajatusta herännyttä, itkin lisää ja totesin miehelleni "me ollaan saatu niin paljon, että mä en tiedä osaanko mä kiittää riittävästi". Näin muutama päivä tapahtuneesta katson itseäni ja reaktiotani ihan lempeästi hymyillen, jos oma elämä ei liikauta, ei sykähdytä, eikä saa sydäntä liikutuksesta laulamaan, niin mikä sitten. 



tiistai 19. syyskuuta 2017

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa. 

tiistai 29. elokuuta 2017

Oiva kirjapäivä

Astelin eilen lapseni kanssa lähikirjastoon. Lapsi ryntäsi heti junaradan kimppuun ja viihtyikin siinä aina kotiinlähtöön asti, vaikka kuinka yritin houkutella valitsemaan kirjoja kanssani. Itse haltioiduin taas siitä, miten paljon ihania kirjoja on tarjolla. Kirjapino alkoi kasvaa kasvamistaan, matkaan tarttui perinteisiä Puppe ja Minttu-kirjoja, mutta myös pidempään haaveilemani Jamela kirjat  (joita muuten ilokseni myy lähiseudun pieni kustantamo). Miksi haaveissa Jamela? Siksi, että siinä päähenkilö on tummaihoinen ja siksi, että kirjan tarina sijoittuu Afrikkaan. Ohimennen kysäisin kirjastonhoitajalta, tuleeko hänelle muita kirjoja mieleen, missä kirjan henkilöt näyttäisivät Jamelalta (hän saattoi hoksata, että tarkoitin kyllä tyttäriäni). Tuo valtavan avulias ja ihana kirjastonhoitaja ei löytänyt yhtään kirjaa siihen hetkeen noilla toiveilla, mutta lupasi kerätä meille kirjalistaa, mitkä voisivat meitä ilahduttaa. 

Teimme jo lähtöä kirjastosta, kun silmiini osui pieni suloinen kirja, ihan siinä oven suussa. 


Oivan pallo-kirja lähti kanssamme kotiin. Heti samana iltana avasimme tuon houkuttelevan kirjan kannen, sisällä oli oikea aarre. Kuvitus ja tarina saivat minut siinä määrin haltioihin, että tunsin ilon läikehdintää sydämeni sopukoissa. Kirjan päähenkilö Oiva on tummaihoinen lapsi, hänen äitinsä vaaleaihoinen, mutta kirja ei kerro siitä, se vain on niin, ihan niinkuin meilläkin. Tarina kertoo äidin ja Oivan hetkestä, ilmapallosta ja ystävästä, murheista ja lohdusta, avusta ja ratkaisuista. Se on pieni hetki heidän elämää, ihan niinkuin meidänkin. 


Koska kyseinen pieni kirja sai minussa aikaan jotakin isompaa, laitoin kirjan tekijöille kiitokset (ja toivoin salaa, että he tekevät jatkossakin yhtä ihania satukirjoja). Lisättäköön vielä, että minä en ole ainut joka kirjasta pitää, se on nyt luettu pienen neidin toiveesta aika monta kertaa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Käärme ommellen

Valittelin aamulla, että on aika tylsä päivä kun ei ole mitään ohjelmaa. Ompelukone sattui olemaan esillä ja aloitin tekemään jo pitkään suunnitelmissa ollutta käärmettä tytöille. Kävi klassiset "en malta lopettaa" ja käärme tulikin jo valmiiksi samana iltana. Täytteeksi piti rikkoa yksi tyyny. Kuka nyt malttaisi odottaa kaupoille menemistä. 

Käärme on saanut jo lukuisia halauksia ja pääsi käymään kuvattavana ulkonakin.