tiistai 19. syyskuuta 2017

Hyvä syyllisyys

Jokaisella on ne omat heikot kohtansa, ne, joita märistään illan pimeinä tunteita, että miten minä nyt taas saatoin. Vuodatetaan kavereille, jotka lohduttaa ihanasti joko yliöverihuumoriviesteillä tai kertoen omat päivän mokansa. Kaikki mokaa. On inhimillistä olla erehtyväinen. Ei pidä rietua syyllisyydessä ja monen monta muuta lohdullista ajatusta niihin syyllisyydessä riutumisen hetkiin olen minäkin saanut. Sitten voi taas unohtaa tilanteen ja käydä nukkumaan. Herätä uuteen päivään ja tehdä samat virheet uudelleen, koska syyllistyä ei tarvitse. 

Kun kerta toisensa jälkeen sama ääni soi sisällä ja kertoo, että nyt ei ehkä taas mennyt ihan kovin mallikkaasta, voisiko hetkeksi pysähtyä. Syyllisyyden tunne voi myös kertoa tarpeesta kasvuun ja kehittymiseen. Se ei aina ole väärä tunne.Syyllisyyden tunne voi kolkutella meille auki niitä ovia, joita voisikin uskaltaa raottaa sen sijaan että läimäytää aina oven kiinni "minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä". Entä jos ovi aukeaa ja pistää meidät pohtimaan miksi minä tunnen tästä asiasta syyllisyyttä. Entä jos se totuus onkin, että on toiminut sillä tavalla väärin, että voisi oikeasti toimia vähän paremminkin. 

Usein törmää teksteihin, joissa äitejä kehotetaan olemaan tuntematta syyllisyyttä esimerkiksi valmisruuasta tai siivoamattomuudesta. Entä jos se syyllisyys ei nousekaan mikroateriasta vaan siitä mitä ajattelee, sanoo tai tuntee. Entä jos oikeasti jaksaa tehdä ruokaa joka päivä, muttei vaan jaksa puhua lempeästi kanssaihmisilleen. Onko ihan ok oikaista pikareittiä. Kun ei jaksa selittää kauniisti ja ymmärrettävästi, voiko käyttää pikalausetta tehokkaan voimallisesti: "Pue nyt!". Käytönnön vinkkejä siihen, miten arjen saa pyörimään mahdollisimman kivuttomasti ruokineen, siivouksineen, aikatauluineen on paljon. Ei tarvitse siivota eikä oikeastaan ruokaakaan laittaa, se on hyväksyttävää koska äiti on väsynyt ja pitää olla läsnä lapsille, mikäli olen oikein ymmärtänyt. Mutta vuorovaikutuksessa oikotiet vievät harvoin helpommille vesille. Niissä lienee ihan hyvä tuntea välillä syyllisyyttä ja muistaa palata ohitustieltä taas sinne leppoisempien askelien polulle. 

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Lapsen median käyttö

Esikoinen on nyt kutakuinkin päivälleen kolme vuotta ja seitsemän kuukautta. Eilen se sitten tapahtui, se kuuluisa eka kerta. Töissä (kertaviikkoinen äidin oma aika) kollegani esitteli minulle hyviä lasten pelejä tabletilla, mitä voi lasten kanssa käyttää työssä. Huomasin ison koneiston pyörivän pääni sisällä, pitäisikö esitellä tällainen maailma myös lapselleni. Nyt osaisin, tiedän miten sovellus ladataan laitteeseen (ja toivon, että käytän näitä termejä tässä blogitekstissä edes sinnepäin oikein). 

Lapsemme median käyttö on tähän asti ollut selvä rajattu kokonaisuus. Hän katsoo Pikkukakkosen ja siinä se. Jos television äärellä ei olla viideltä, saa hän katsoa Pikkukakkosen ohjelmia tabletilta noin tunnin verran. Arkipäiviimme ei ole kuulunut ruutuaika millään lailla ja automatkatkin on sujuneet erinomaisesti ilman laitetta käsissä. 

Pidän siitä, että esikoisemme on luova ja kekseliäs lapsi. Hän ei ole koskaan valittanut tylsyyttään vaan keksi itselleen puuhaa helposti missä vain. Tarvetta ajantappoon ei siis ole laitteilla ollut. Ymmärrän, että vanhemmat haluavat välillä hengähtää ja saada lapsen pysymään aloillaan, milloin jokin laite saattaa sen mahdollisuuden antaa. Tiedän myös, että monet ohjelmat ja pelit voivat parhaimmillaan olla opettavaisia ja siten ihan hyviä juttuja. Jotenkin vain oma mieli kokee vastustusta noita laitteita kohtaan, enkä halua käyttää niitä omina apukäsinäni. 

Jossakin vaiheessa on kuitenkin astuttava nykypäivään. Lapsi sai siten perjantaina sen ensikosketuksen pelaamiseen tabletilla. Olen erittäin hämmentynyt kahdesta seikasta mitä siitä seurasi. A) hän oppi heti miten homma toimii, B) hän jäi heti koukkuun. Perjantaista lähtien lapsi on kinunnut, että saisi "sitä peliä". Hän on kahden päivän aikana oppinut tekemään kauppaa myös erinomaisin taidoin: "ihan vähän vaan", "mä vielä kaksi kertaa", "yksi minuutti vielä". Aamulla ensimmäinen toive oli, että hän saisi pelata. Olen rehellisesti sanottuna hieman järkyttynyt, miten se voi olla niin kiehtovaa. Vielä jää nähtäväksi onko tämä alkuhuumaa vai onko nyt se aika, kun perheessämme pitää alkaa puhumaan ruutuajasta. Tähän asti ei ole sopimuksia tarvinut tehdä. Hetkellisesti kerkisin jo katumaan, että koko sovellusta latasin ja näytin lapselle, mutta ehkä tämä tästä vielä tasoittuu. Koska medialle on nyt annettu pikkusormi, annoin lapsen myös katsoa sunnuntaiaamun lastenohjelmia. Tämä alkaa selkeästi riistäytymään käsistä. Kuopus onkin sitten ihan oma tarinansa. 

tiistai 29. elokuuta 2017

Oiva kirjapäivä

Astelin eilen lapseni kanssa lähikirjastoon. Lapsi ryntäsi heti junaradan kimppuun ja viihtyikin siinä aina kotiinlähtöön asti, vaikka kuinka yritin houkutella valitsemaan kirjoja kanssani. Itse haltioiduin taas siitä, miten paljon ihania kirjoja on tarjolla. Kirjapino alkoi kasvaa kasvamistaan, matkaan tarttui perinteisiä Puppe ja Minttu-kirjoja, mutta myös pidempään haaveilemani Jamela kirjat  (joita muuten ilokseni myy lähiseudun pieni kustantamo). Miksi haaveissa Jamela? Siksi, että siinä päähenkilö on tummaihoinen ja siksi, että kirjan tarina sijoittuu Afrikkaan. Ohimennen kysäisin kirjastonhoitajalta, tuleeko hänelle muita kirjoja mieleen, missä kirjan henkilöt näyttäisivät Jamelalta (hän saattoi hoksata, että tarkoitin kyllä tyttäriäni). Tuo valtavan avulias ja ihana kirjastonhoitaja ei löytänyt yhtään kirjaa siihen hetkeen noilla toiveilla, mutta lupasi kerätä meille kirjalistaa, mitkä voisivat meitä ilahduttaa. 

Teimme jo lähtöä kirjastosta, kun silmiini osui pieni suloinen kirja, ihan siinä oven suussa. 


Oivan pallo-kirja lähti kanssamme kotiin. Heti samana iltana avasimme tuon houkuttelevan kirjan kannen, sisällä oli oikea aarre. Kuvitus ja tarina saivat minut siinä määrin haltioihin, että tunsin ilon läikehdintää sydämeni sopukoissa. Kirjan päähenkilö Oiva on tummaihoinen lapsi, hänen äitinsä vaaleaihoinen, mutta kirja ei kerro siitä, se vain on niin, ihan niinkuin meilläkin. Tarina kertoo äidin ja Oivan hetkestä, ilmapallosta ja ystävästä, murheista ja lohdusta, avusta ja ratkaisuista. Se on pieni hetki heidän elämää, ihan niinkuin meidänkin. 


Koska kyseinen pieni kirja sai minussa aikaan jotakin isompaa, laitoin kirjan tekijöille kiitokset (ja toivoin salaa, että he tekevät jatkossakin yhtä ihania satukirjoja). Lisättäköön vielä, että minä en ole ainut joka kirjasta pitää, se on nyt luettu pienen neidin toiveesta aika monta kertaa.

sunnuntai 27. elokuuta 2017

Käärme ommellen

Valittelin aamulla, että on aika tylsä päivä kun ei ole mitään ohjelmaa. Ompelukone sattui olemaan esillä ja aloitin tekemään jo pitkään suunnitelmissa ollutta käärmettä tytöille. Kävi klassiset "en malta lopettaa" ja käärme tulikin jo valmiiksi samana iltana. Täytteeksi piti rikkoa yksi tyyny. Kuka nyt malttaisi odottaa kaupoille menemistä. 

Käärme on saanut jo lukuisia halauksia ja pääsi käymään kuvattavana ulkonakin. 



perjantai 25. elokuuta 2017

Perjantai-iltana Pommacin kanssa koneella

On erittäin harvinainen hetki. Istun tietokoneen äärellä, samassa huoneessa ei ole ketään, molemmat lapset nukkuu. Saan näpyttää sormien kyllyydestä tekstiä. Mies on saunaillassa ja itse hämmästelen sitä miten olen saanut molemmat lapset nukkumaan näin kivuttomasti. Unta edeltävät hetket olivat kyllä kohtuu kaoottiset, ne sisältävät mm. palaneen käryä, savua, kulhollisen kaatuneita popcorneja, kakkaa ja lisää kakkaa (ette halua tietää missä). Muistan kuinka kuopuksen synnyttyä mietin, että miten noiden kahden kanssa pääsee edes ulos ovesta jotenkin onnistuneesti, nyt hieman isommatkin kokonaisuudet voivat onnistua ihan suht tyylikkäästi (jos tämäniltaista säätöä ei lasketa).

Kun minulla nyt sitten on tämä upea hetki, jonka voisin käyttää yleviin lauseisiin jostakin syvältä ymmärryksen kaivosta, huomaan että ymmärrykseni ei ole kehittynyt mitenkään huimasti viime viikkoina. 

Minulla on joku hämärä muistikuva, että olen lupaillut kirjoittaa ainakin Ugandan matkasta ja kantamisesta. Siivoamisestakin olen kai luvannut kertoa. Jotenkin yksikään noista aiheista ei tempaa millään tapaa mukaansa juuri nyt. Ugandan matkasta on jo niin kauan, että toivon uuden matkan olevan edessä lähempänä kuin edellisen takana. Kantaminen kannattaa aina! Siis lapsen kantaminen. Ja aika usein kauppakassien, jotta saa ruokaa. Siivoamisesta kirjoitan vielä. Se kirvoittaa mieltäni. 

Mistä sinä haluaisit minun kirjoittavan? Onko jotakin, mikä jäänyt mieleen, mitä olisi kiva saada kuulla lisää tai mistä en ole tajunnut kertoa lainkaan. 

Käsitöitä minun tekisi mieli saada laittaa tänne enemmän, mutta kun on yksi ongelma: en ole tehnyt niitä. Taidan mennä tekemään. 

Rauhallista viikonloppua kaikille! 

maanantai 21. elokuuta 2017

Kun elämän oppi ojaan kaataa


Tieto lisää tuskaa sanovat ja voi kuulkaa, niin lisää. Olen monesti ajatellut etten olisi halunnut oppia kaikkea tätä. Kaikki se tieto, mitä olen joutunut oppimaan rasismista ja ihmisten julmuudesta on meinannut kaataa minut välillä ojaan. Pää surisee niin paljon pieniä langanpätkiä, että meinaa saada yhdestäkään otetta. Punaista lankaa niistä on turha edes yrittää punoa. Maailman tapahtumat ja perheemme kohtaamat rasistiset kommentit kevään mittaa sekä ymmärrys rakenteellisesta rasismista ovat saaneet mieltä ajoittain vähän turhankin synkäksi ja olen uinut ajatuksineni ja pelkoineni välillä hieman syvemmällä. Onneksi humpsahdukset syvyyksiin on hetkellisiä ja perusarjen ilonpilkahdukset nostavat nopeasti pinnalle. Normaalin arjen perään näyttäisi nytkin perjantain tapahtumien jälkeen moni huudella. 


Ohjeita siihen, miten tunnistaa rasismi löytyy melko hyvin. On myös vinkkejä miten lisätä suvaitsevaisuutta, miten kasvattaa lapsesta avarakatseinen. On ohjeita mitä voi tehdä tilanteessa, jossa huomaa että joku kohtaa rasismia. Mutta ohjeita siihen, mitä tehdä niille ahdistuksen ja pelon tunteille, mitä läheistensä vuoksi kokee, en ole löytänyt. Miten ylipäätään sietää pahuutta. Kaikki vinkkivitoset siis kehiin kiitos. Kaikki terrorismin ehkäisyyn ja torjuntaan liittyvät asiat menevät jo niin pitkälle oman ymmärrykseni ja maailman järjestyksen yli, että pääni ei kestä edes ajatella asiaa. 

Älä anna pelolle valtaa. 
Rakkaus on suurin voima. 

Tuon kaltaisia lauseita olen hokenut itselleni ja koittanut pysyä tolkuissani kaikkien pohdintojeni äärellä. En ole edelleenkään kovin selkeää selviytymiskaavaa itselleni tunteissani saanut luotua, mutta huomaan kuitenkin jo kirjoittavani kokonaisia lauseita asiasta eli ehkä jotakin on työstynyt. 

Vaikka maailmassa on pahuutta ja jokaisen elämässä synkempiäkin hetkiä, minä uskon että suurin osa ihmisistä toivoo toisilleen hyvää. 

Rauhan ja rakkauden tunteita kaikkiin sydämiin. 

Joku näkee sotkun, mutta varmasti myös rakkautta!

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Yksivuotias

Tällä viikolla sain taas sydämeni läikkymään liikutuksesta, miettiessäni kuopuksemme vuotta. Hänen maailmaan tulo ja ensimmäiset viikot olivat sekaisin huolta ja onnea. Huolta mahtui vuoteen, mutta myös valtava määrä hymyisiä hetkiä. Valoisuudellaan ja ilollaan hän on hurmannut meidät vuoden jokaisena päivänä.

Miten paljon tuo lapsi onkaan kasvattanut meitä vanhempina. Kahden lapsen äitinä jaksan hämmästellä, miten samasta, mutta silti niin eri kohdasta puuta nuo kaksi ovatkaan veistetty, ihania ja niin rakkaita molemmat. 


Meidän yksivuotias luo iloa ympärilleen ja hurmaa huomaamatta kaikki. Hän kulkee kuin karhu, murisee kuin leijona ja tanssii paremmin kuin äitinsä. Potta on ihan tuttu paikka ja ruokailut menee omilla käsillä, lusikka on ihan out. Tällä viikolla on opittu seisomaan, mutta se on vielä niin jännää, että jos joku sanoo "hienoa, vau", alkaa jo vähän huippaamaan. Kaikista kivointa olisi kun voisi olla, noh, oikeastaan kokoajan ja aina äidin kanssa. 


Kun eilen juhlistettiin tuota meidän ihanaa yksivuotiasta, olin niin kovin onnellinen. Hänen kummeista, lähisukulaisista, ystävistä. Tämä on turvaverkko, josta voin olla lasteni elämässä kiitollinen.